Ammattilaisesta ammattilaisemmaksi

Noin 5-7 miljoonaa vuotta sitten ihminen erkaantui muista kädellisistä serkuistaan omaksi lajikseen, joka on herran vuoteen 2021 mennessä jalostunut Homo Sapiens Mobilitus Niskajumitukseksi. Miten tällaista evolutionääristä luomakunnan kruunua enää lähtisi parantelemaan?

”Itsensä ammatillinen kehittäminen.” Lause, joka kuulostaa siltä, että se on pukeutunut valkoiseen kauluspaitaan, liian kireään kravattiin ja tuskailee, miten PowerPointista saa koko näytön -tilan päälle. Usein lause merkitsee sitä, että kerran vuodessa on luvassa pullakahvit firman piikkiin samalla, kun pomo käy mapista läpi, millä tavoin juuri sinä voisit vielä parantaa työssä suoriutumistasi. Eli puhutaan kaikkien rakastamista kehityskeskusteluista. Päivä, jona pomo hikoilee, miten mahdollisimman diplomaattisesti moittia koko henkilökuntaa yksi toisensa perään mukavassa artesaanikahvilassa – koska sellaista tilannettahan ei voi olla, etteikö paraskin työntekijä voisi jollain tapaa itseään tehdä vielä parhaammaksi. Jos ei muuta, niin keksitään väkisin jotain puolivillaisia kehityskohteita, joita sitten sen saman mapin kanssa ensi vuonna käydään läpi. Prosessi toistuu ad nauseam kunnes eläkeikä armahtaa.

Yritys voi ponnistella kehittämään työntekijöitään myös vaihtoehdolla B. Eli yrityksen pääkonttorilta tulevalla ylipirteällä HR-tyypillä, jonka generoimalla ihmispositiivisuuden energialla pääsisi meno-paluumatkan kuuhun. HR-ilopilleri, tai toisinaan yrityksen palkkaama ulkopuolinen motivaatiokouluttaja, laittaa koko joukon sosiaalisesti ahdistuneita suomalaisia aikuisia rinkiin pomppimaan haarahyppyjä ja muistuttaa työskentelyasentojen ergonomisuudesta ja avoimen työyhteisökommunikaation tärkeydestä.

Oma filosofiani tässä asiassa on sama kuin kaverini isosisko 90-luvulla tiesi lukioikäisen elämänkokemuksella ja viisaudella kertoa: ”Renttua ei voi rakastaa rehdiksi.”

Ulkopuolinen muutosvoima voi toimia miljoonien vuosien saatossa ja ottaa ihmisestä väsytysvoiton, mutta todellisessa itsensä kehittämisessä ei ole pika-arpavoittoja. Teini-iän ylittänyttä ihmistä on vaikea, ellei ihan mahdoton, alkaa ulkopuolelta muuttaa toisenlaiseksi. Tai siihen vaaditaan vähintään vuosien psykoterapia. Aikuista työnsä osaavaa ammattilaista ei muuteta motivaatiopäivillä tai kehityskeskusteluilla kahdessa tunnissa superammattilaiseksi. Olisi loukkaavaa edes kuvitella moista. Suomalaisilla on maailman kovimpia työmoraaleja. Täällä tullaan kipeänäkin töihin (tai tultiin pre-korona). Jos jotain, työnantajapuolen pitäisi muistutella työntekijöitään armollisuudesta itselleen. Huijarisyndroomien kanssa kamppailevat, liikaa töitä haalivat kroonista burnoutin jälkitilaa sairastavat työntekijät ovat huomattavasti yleisempiä kuin ne nenää töissä kaivavat nahjukset. Kummallekaan ei välttämättä ole mitään hyötyä kirjata sinne mappiin mitään ”tulostavoitteita ensi vuodelle”.

Aito ja pysyvä muutos tapahtuu, kun ihminen itse kokee siihen tarpeen ja hänellä on motivaatiota sekä tarpeeksi resursseja toteuttaa se. Niin tullaan paremmiksi ammattilaisiksi. Tai lopetetaan tupakanpoltto. Ei siksi, että askeissa on pääkallonkuvia.

Laura Sivonen